JARMAKE.COM – Ole kuin kotonasi
  
  

© Jari Mäkeläinen | http://www.jarmake.com/

Dialogi itseni kanssa

  No senkin mamo, menet nyt sinne vaan. Hopi hopi, sanoin itselleni.
En varmana mene, vastasi - olkoon sitten vaikka suojelusvaistoni. En ikinä menisi sinne. Katselin niitä portaita edessäni.
Aivan liian monta askelmaa, kaikki yhtä jyrkkiä. Hulluahan se olisi, järkeilin itselleni.
  Pelkkä kiipeäminen tuntui vaaralliselta, mutta tiesin, että ylös päästyäni homma muuttuisi hengenvaaralliseksi. Katselin vieressä olevia henkilöitä, eräs tuntemani nyökkäsi hymyillen – "mene vaan", se sanoi äänettömästi.

  Ympärilleni vilkaistuani tajusin kaikkien katseiden olevan minuun suunnattuja, kaikki odottivat minun ottavan ensimmäisen askelman. Yritin hymyillä, mutta onnistuin ainoastaan näyttämään biologian tunnin irvokkaalta lihasmalliluurangolta.
  Siinähän odottaisivat, vaikka maailman tappiin asti, mietin mielessäni ja päätin olla kiipeämättä. Nimeni oli jo kuulutettu, oli minun vuoroni. Ei kenenkään muun. Ei sen, joka oli kiivennyt minua ennen, eikä sen joka kiipeäisi minun jälkeeni.

  Mitähän tuumaisivat jos vain painuisin pois - juoksisivatko perääni, vai olisivatko liian äimistyneitä edes reagoimaan heti?, mietin itsekseni.
  No voi hitto sun kanssa. Öö... montako vuotta neiti on valmistautunut tähän? Ei taida pikkuneidin kahden käden sormet riittää, sanoin itselleni ironisesti ja tiuskaisin heti perään itselleni, että olisin hiljaa jo. Kai kaikkia jossain vaiheessa jänistää.
  No voi hellanlettas pikkuista, vastasin itselleni.

veteen molskahdus  Aikaa tuntui lyhyessä hetkessä menevän tunteja ohi, kunnes pysäytin ajan, vedin syvään henkeä ja rohkaisin itseäni tekemään sen. En edes tajunnut kun oikea jalkani oli jo ensimmäisellä askelmalla. Vasen jalkani ei halunnut jäädä pitämään perää vaan nosti itsensä toiselle askelmalle. Olin menossa ylöspäin.
  Sydämeni, joka huomasi asioiden tilan, alkoi lyömään hulluna saadakseen adrenaliinin, tuon petollisen kumppanin, virtaamaan suonissani. En nähnyt muuta kuin askelmat, en kuullut muuta kuin sydämeni. Hajuaistiin en edes kiinnittänyt huomiota. Tämä, tämä se olisi menoa.
  Olin noussut viimeisen portaan, huimaavaan kymmenen metrin korkeuteen. Otin lyhyitä askelia, monet alhaalla varmasti pitivät sipsutteluani viehkeänä, mutta pelosta se johtui; järkeni käski minun olla menemättä reunalle.

  Jalkani veivät minut kuitenkin reunalle. Katsoin alaspäin, minua hirvitti ja huimasi. Mitä oikein olin tekemässä? Käännyin selin, ei sen takia, etten olisi halunnut nähdä alas, vaan sen takia että minut oli opetettu siihen kaikki nämä vuodet. Alle kaksi sekuntia ja mäjähtäisin tuonne alas. Isänmaan puolesta.
  Tästä lähtisi ensimmäinen uimahyppyni - olympialaisissa.


jari jarmake (piste) com
  

Olen Twitterissä Valid XHTML 1.0 Transitional  Valid CSS!